Millaisen polun olen kulkenut tullakseni työnohjaajaksi?
Opettaja
Opettajaksi kasvamiseni alkoi jo 70-luvulla, kun ensimmäisen koulupäivän jälkeen ilmoitin, että minusta tulee isona opettaja. Noin kaksi vuosikymmentä myöhemmin sain ensimmäisen tutkintotodistukseni Jyväskylän yliopistosta ja aloitin työt lastentarhanopettajana. Varhaiskasvatuksen opettajan tehtävien rinnalla jatkoin esi- ja alkuopetuksen sekä kasvatustieteen opintoja.
Olin jo silloin ja olen edelleen innostunut pedagogisesta kehittämisestä ja työyhteisökysymyksistä. Niihin syvennyin tehdessäni maisterin tutkintoa. Tavoitteenani tuolloin oli työ varhaiskasvatuksen kouluttajana.
Perhehoitaja, perhepäivähoitaja, projektipäällikkö ja kouluttaja
2000-luvun alun työpaikassani altistuin homeille ja aloin sairastella. Uusia työpaikkoja hakiessa tärkeimmäksi asiaksi tulivat sisäilmaltaan terveet tilat. Vuoden 2005 syksyllä olin aloittamassa työtä uuden päiväkodin johtajana ja tullut valituksi opiskelijaksi Jyväskylän yliopiston aikuiskouluttajan pedagogisiin opintoihin.
Hieman aiemmin, henkilökohtaisen elämän puolella, puolison kanssa tehty ratkaisu ryhtyä sijaisvanhemmiksi, toteutuikin nopeammin kuin osasimme odottaa ja vaihdoin päiväkodin johtajan pestin kotiäidin ja perhepäivähoitajan tehtävään kuuden vuoden ajaksi. Nautin tästä elämänjaksosta suunnattoman paljon. Samalla tein aikuiskouluttajan opintoja ja ajatus oli, että sopivassa kohdassa jatkan töitä jälleen kodin ulkopuolella.
Aikuiskouluttajan opinnot avasivat ikkunoita aikuisten ohjaamiseen, dialogisuuteen ja kokemukselliseen oppimiseen. Tein opintoihin liittyen myös voimauttavan valokuvan perusopinnot. Menetelmästä innostuneena reissailin säännöllisesti seuraavat kolme vuotta Aalto-yliopistoon Helsinkiin, voimauttavan valokuvan erikoistumisopintoihin. Niiltä reissuilta työsalkkuuni sujahti lisää dialogisuutta, toisin katsomisen taitoa ja monia mahdollisuuksia hyödyntää voimauttavaa valokuvaa niin yksilöiden kuin ryhmien kanssa työskentelyssä.
En enää palannut varhaiskasvatuksen tehtäviin vaan kokemukset sijaisvanhempana, tekemäni opinnot ja sydämeni kuljettivat minut kehittämään perhehoitoa. Vuodet 2012-2015 olin projektipäällikkönä Perhehoitoliiton Keinu – voimaannuttavat taidemenetelmät osaksi perhehoidon tukitoimia -hankkeessa, jonka ideoimme ja toteutimme toisen sijaisäidin Taina Stenin kanssa.
Hankkeen aikana ohjasimme ryhmätoimintaa ja leirin poikkeukselliselle ryhmälle. Mukana oli sijoitettuja lapsia ja nuoria, heidän vanhempiaan, sijaisvanhempia sekä sijaisperheen biologisia lapsia. Sävelsimme, sanoitimme, käsikirjoitimme ja ohjasimme sijoitetun lapsen elämästä kertovan Keinu-musikaalin, jota esitimme ryhmän kanssa Jyväskylän kaupunginteatterissa ja ympäri Suomea. Teimme musikaalin lauluista cd-levyn ja nuottikirjan. Tein lasten, nuorten ja perheiden kanssa myös lukuisan määrän voimauttavan valokuvan projekteja. Näistä kokosin näyttelytyön voimauttavan valokuvan Lempeä katse -näyttelyyn Kuopioon ja Perhehoidon päiville Jyväskylään.
Kirjoitin Keinu-oppaan, johon kokosimme hankkeen aikana syntyneet ajatukset sekä tutkimustietoa sijoitetun lapsen voimaantumisesta ja taidemenetelmien hyödyntämisestä perhehoidossa. Keinu-koulutimme ympäri Suomea sijaisvanhempia ja sosiaalityön ammattilaisia. Koulutin samaan aikaan myös voimauttavaa valokuvaa mm. osana Jyväskylän yliopiston aikuiskouluttajan pedagogisia opintoja. Tämän kaiken keskellä perheemme kasvoi yllättäen pienillä kaksosilla. Elämä oli värikästä, täyttä ja antoisaa. Ei ollut tunnetta, ettei kaikesta selviäisi, oli vain liian vähän nukuttuja öitä, paljon huolehdittavaa, kannateltavaa ja organisoitavaa. Omasta palautumisesta huolehtiminen oli useimmiten asialistan hännillä eikä usein listalla ollenkaan.
Yrittäjä ja työnohjaaja
Keinu-hankkeen aikana koimme Tainan kanssa olevamme jonkin erityisen tärkeän äärellä ja hankkeen jälkeen perustimme TunneKeinu Oy:n jatkaen Keinu-hankkeessa aloittamaamme työtä yrittäjinä. Puoli vuotta TunneKeinun perustamisen jälkeen, ollessani 43-vuotias, minua, perhe-elämäämme ja työtämme ravisutti odottamaton muutos. Sain aivoinfarktin ja päästäni löydettiin kasvain.
Tämän myötä alkoi uudenlainen vaihe työelämässä; työn tekeminen jaksamisen mukaan. Omasta jaksamisesta sekä kuntoutumisesta huolehtiminen siirtyi asialistalla ensimmäiseksi. Se onkin ollut elämäni haastavin ”työtehtävä”, jota opettelen edelleen.
Elämän langat
Miten vaikeaa onkaan uskoa
että yö antaa tilaa päivälle
että suru antaa tilaa ilolle
kun on tottunut.
On tottunut
kontrolloimaan
pitämään langat omissa käsissään
eikä haluaisi päästää irti
vaikka ei enää jaksa kiinni pitääkään.
Langat kuin ongenkoukuilla
kiinni minuudessa
tiukassa
hankala irrottaa.
Jos liian nopeasti irrottaa
jättävät haavan.
Mitä nopeampi riuhtaisu
sitä kauemmin haava paranee.
Sitä kauemmin kestää tottua
uuteen minuuteen.
Miten vaikeaa onkaan
seistä peilin edessä
katsoa luopumista silmiin
nähdä käsillään tekijän langat löysällä
poikki katkenneina
menneeseen kerälle kerittyinä.
Miten vaikeaa onkaan
antaa jäljelle jääneille langoille
lupa roikkua minuudessa vapaasti.
Miten vaikeaa onkaan uskoa,
että auringon lämpö
haihduttaa aamun sumun.
teksti: Marja-Riitta Linna
Loppuelämän mittainen matka avh-kuntoutujana, tähän saakka kuljettu ammatillinen polkuni ja uuden oppimisesta inspiroituminen ovat ohjanneet minut kuitenkin jälleen mielenkiintoisen tehtävän äärelle, keho-orientoituneeksi työnohjaajaksi.
Oman kokemukseni vuoksi olen erityisen kiinnostunut mielen ja kehon yhteistoiminnasta sekä pitkittyneen stressin vaikutuksesta kehoon. Oman kehon viestien ymmärtäminen ja esimerkiksi kehoa rauhoittavien sekä palautumista tukevien harjoitusten käyttäminen ovat nykyisin tärkeä osa arkeani. Lataan akkujani ja rentoudun luonnossa liikkuen, joogaillen, tarinoita ja runoja kirjoitellen sekä sarjoja seuraillen. Arvokkain aarteeni ja voimanlähteeni on perheeni.